Kevät tulee

Kevät tulee ja huomasin kuinka paljon kaipaan jo kesää, lämpöä ja hiekkarantoja. Minulla oli kirja, oli minulla myös kynä ja paperikin. Ja kaikesta tästä tajusin kuka mä olin. Olin harmaasen menneisyyteen pukeutunut nainen punaisessa kesämekossaan keskellä talvea.

Jatkoin etsimistä ja löysin pienen sinisen muistikirjan, joka ei ollut minun. Olin ottanut sen kirjaston hyllystä...

"Taiteiliaelämää"

Boheemeja ihmisiä, punaviiniä, savukkeita, pilvenhattaria ja mitä muita sieniä. Kiemurrellen ja kaarrellen. Otan omani ja unohdan kuka oikein olen.

Tänään saadessani kirjoitettua pienen pätkän proosaa, tunsin olevani oma itseni. Joskus minä vielä kierrän maailmassani jokaisen kulman.

Kasvamista

Jotenkin on vain niin, että elämäni tuntuu laivalta, joka lipuu aalloilla ja on kohti satamassa. Niin arvaamatta tuli aikuisuus vastaan. Niin äkkiä, että elämän kriiseissä sitä ei edes huomannut. Olen vain onnellinen siitä, että olen tässä.

Koeviikko. Lukion rehtori tuli seukkaan, jossa istuin ja tein enkun tehtäviä. Ystäväni tarjosi viiniä. "Kuka täällä litkii viiniä keskellä päivää?" Minä tietenkin join puoli lasia viiniä ennen kello kahtatoista. Mutta kokemus se myöskin oli. Kokemus sinänsä, että Lukion rehtorin mukana oli tuleva ykkösluokan ehdokas ja hänen äitinsä. Hyvän kuvan annoin keskellä koeviikkoa. Mutta joskus on elämässä tehtävä asioita.

Olen miettinyt miksi olen kristitty, mutta oikeastaan minun ei tarvitse todistaa sitä edes itselleni. Se on minussa, minä olen siinä. Minulla on tämä elämä ja saan tehdä siitä jotain sellaista minne se vie. En voi suunnitella kaikkea, en halua tietää missä olen vuoden päästä. Saan ainakin vain olla, ja kirjoittaa runoja, lukea hyviä kirjoituksia ja pohtia kaikkia asioita.

Sinä kun olet mennyt

Maailman tuuliin mä menetin rakkaan. Mutta oliko se sen arvoista. Minulle, joka olen vain tuuli, riennän, jumitun ja menen sinne minne muut minua koskettaa. Ei minulle ole kuin hetki, ainutlaatuisen suudelman verran tilaa.

En saa edes pientä ajatusta. 

Tienristeyksessä tuulia puhaltaa poskilleni

Olen risteyksessä, en tiedä kumpaa tietä mennä. On vain ajatuksia, jotka hipovat jaloissa. Naarmuja, ei vain jaksaisi päättää kumman tieni valitsen. Jos menisin tuota pitkin, tietäisin minne minä johtaisin, mutta jalkani haluaa minut viedä sinne. Näen vain pienen toivon, että haluan muutosta, muutos tapahtuu kun ihmiset herää. En tiedä kumpaa tietä kulkisin.

Olen ristiriitainen. Olisi ihana yhdistää, usko ja omat aatteeni.

Mutta elämä on sellaista, valintoja, tienristeyksiä. Mutta kun ei vain tiedä kumpaa suuntaa kuljen, mutta tarviiko sitä todellakin tietää.

Onnellisuus on tavoiteltavaa, sellaiset pienet asiat. Mutta kirjoitin siitä mistä haluaisin. Mulla on tehtäviä, paljon maailmasta kirjoitin.

Hmm...

Koeviikko on pian ohitse, kaksi koetta kirjoittamatta. Matikasta tuli kutonen ja olen jo aika ylpeä siitä. Olen pitkään miettinyt kaikkea, sininen laakso. Sen on pakko oltava C- molli, mutta voisi se hyvinkin olla F- molli. Toisaalta näen sinisen laakson silmilläni, laakson joka uppoaa kylpyhuoneen peilissä ja näyttää minulle suuntaa. Sen on pakko olla silmissäni.

Menetän hermoni kahden opiskelijan heittäessä läppää takanani. Voisivat olla hiljempaakin, mutta en minä jaksaisi puuttua moiseen. Olen tässä ja mietin mitä elämälläni oikeastaan haluan. Haluan hiukseni kiinni, se eivät sovi olkapäilleni, sotkuuntuvat.

Eilen illalla istuin tupakka paikan vihreillä tuoleilla. Poltin päivän ensimmäisen. Ei se tuntunut hyvältä, miksi totuttelisin itseni siihen uudelleen. Savu oli kaunista, kun se muotoili omat kaarensa silmieni ympärillä. Se tuntui alkavan ahdistavalta, jokainen savu oli ympärilläni. Se ei ollut paikallaan, vaan näytti tanssivan. Onneksi pääsin sitä pakoon, alkoi pelottamaan. :)

Hän antaa seuraavalle enemmän

Huomenna alkaa koulu. Jotenkin elämä vie, tuo ja jättää pysäkille. Olen isosiskon kämpässä, koiran ja pikkusiskon kanssa. Ajateltiin siivota, oikein kunnolla, mutta täällä on jo siistiä. Olen pitänyt paikat kunnossa, yrittänyt etten yhtään edes jättäisi jälkeä.

Hän antaa seuraavalle paljon enemmän. Ehkä hän ei tapaa uimarannalla, vaan jossain muualla. Ehkä hän ei tarjoa "lapin kultaa" sille lapin kullalleen, joka ei pidä kaljasta. Ehkä hän ei putota sitä tytön uikkareille. Ehkä hän ei pelaa pullonpyöritystä ja anna kauneimmalle tytölle suukkoa. Ehkä hän tapaa toisen bussipysäkillä, mutta ei ihastu ensimmäisellä silmäyksellä.

Nyt hän ehkä kaipaa sitä tyttöä, jonka kanssa lähti telttaretkelle. Se oli tasapeli korttipelissä, mutta jotain jäi. Se oli jokeri jota ei otettu peliin mukaan.

Tytölle jäi yhteisiä muistoja, niitä kun sai olla nuotion ääressä, katsoa sitä ja pohtia kaikkea. Sitä kun ihastuu uudelleen ja uudelleen. Oppii hyväksymään asioita, joita ei myöntäisi. Oppii lentämään ja tajuaa että hivelee kohti taivaan rajaa. Oli muistoja, jotka takertui piikkilankaan. Se vain sattuu. Ei uimarantaa, ei nuotiota, ei edes sitä katsetta, jossa kaikki unohtuu. Sitä hymyä, koko ihmistä. Se on muualla, jossain kaukana. Ei ole enää tunnetta, että minulla on hän, olen hänen. Tukeni, turvani... täydennän itse itseni.

Me kuljimme erillemme, hän oli yö ja minä päivä. Vain illalla näimme, sekin auringon lasku kajahti muualle. Päivä katsoi yöhön ja totesi: en omista tuota.

Minulla on vieläkin kauniit ja samanlaiset silmät, vaikka muistan hänen jokaisen ripsen, jokaisen pisaman... hiukset ja se sänki. Kaipaan yöhön, päivä valkeni, tuli aamu ja linnut lauloi.

Me veimmeitsemme eri suuntiin, jakauduimme kahdeksi. Tasa-peli, mutta molemmat ovat yksin. Muistot ei katoa. Annan seuraavalle paljon enemmän, nykyhetken en menneisyyttä.